Hiljainen etäisyys

Olin pitkään uskotellut itselleni, että tämä oli vain vaihe. Että rakkaus, jonka tunsimme, ei voisi vain haihtua. Meidän tarinammehan oli ollut vahva, täynnä naurua, iltoja, jolloin maailman murheet tuntui pienemmiltä ja me suuremmilta. Mutta jossain vaiheessa lämpö alkoi haihtua.

En osaa sanoa, milloin  se tarkalleen ottaen tapahtui. Ehkä silloin, kun istuimme vierekkäin mutta tuntui kuin väliimme olisi kasvanut näkymätön seinä. Kun en enää tiennyt, mitä mielessäsi liikkui, ja lakattiin kysymästä toisiltamme: "Mitä sinulle kuuluu, oikeasti?".

Se särki sydämeni hitaasti mutta varmasti.

Tunnesiteen katkeaminen ei tapahdu yhdellä iskulla, ei yhdestä ainoasta riidasta tai unohdetusta suukosta. Se tapahtuu niin hiljaa, että sitä tuskin huomaa - ennen kuin on liian myöhäistä. Se on loputon sarja pieniä valintoja: olla vastaamatta viestiin heti, ohittaa toisen väsynyt katse, unohtaa kertoa, mitä päivän aikana tapahtui. Se on eleetön etäisyys, joka syvenee, kunnes ei enää ole siltaa palata takaisin. 

Ja lopulta tulee se hetki, jolloin ymmärrät: rakastatte yhä toisianne, mutta ette enää tunne toisianne. 

Tässä hiljaisuudessa istuessani mietin, onko tie takaisin vielä olemassa. Onko olemassa sanoja, jotka voisivat kuroa tämän välimatkan umpeen, vai onko meistä tullut toisillemme liian vieraita? Voiko kaksi ihmistä löytää toisensa uudelleen, jos ovat jo alkaneet eksyä eri suuntiin?

Haluaisin uskoa, että voi.

Ehkä se alkaa yksinkertaisista asioista, aivan kuten etäisyyskin alkoi.

Katsomalla uudelleen silmiin. Kuuntelemalla keskeyttämättä. Sanomalla "kerro minulle, mitä sinulle kuuluu - enkä tarkoita vain päivän tapahtumia, vaan oikeasti". Ehkä se on hitaasti ojennettu käsi, joka jää tällä kertaa pidemmäksi aikaa toisen iholle.

Vai jatkammeko vain näin, vieretysten, mutta etäällä. Kunnes kumpikin on valmis myöntämään, ettei enää osaa palata.

Siihen en osaa vastata. Mutta vielä tänään en ole valmis päästämään irti.